Porsaita äidin oomme kaikki...

Niinpä niin. Mutta mitä muuta voi Ossilta odottaa kuin juurikin tuota, kun se on ollut koko päivän kotona tekemättä mitään. Sitten mamma tulee kiireellä iltavuorosta, pakkaa kamat, käyttää koirat PIKAISELLA lenkillä ehtiäkseen treeniin (töiden ja treenin välillä on siis tunti aikaa ajaa kotiin, kerätä tarvittava, lenkitys ja ajaa hallille...). Treenissä Ossi kerää taas kierroksia ja on vähän kuumana. Ja karkaa radalle sikaillen ja tehden mitä huvittaa. Kaamee karjaisu perään. Ei vaikutusta. Koira lopulta kiinni ja Oona meneekin ensin radalle. Ossi ei meinaa millään rauhoittua. HUOH! Miten se harmittaakaan kun työt häiritsevät harrastusta eikä ehdi lenkittää edes pahimpia energioita pois... Anne toi meille treeniin Samin viikonloppuna tuomaroiman radan alkupätkän. Treeni vaikutti ihan mahdottomalle noin ensisilmäyksellä.

Mutta uudella yrityksellä vähän paremmin (eli valkoiset pallukat)... Hypyt oli sijoiteltu niin, että A oikein veti... Mutta yllätyksekseni sain Ossin ihan ok oikeaan suuntaan. Noh jos tämä killerikohta menikin niin sit ei mentykään putkeen. Oma moka. Mitäs seisot rintamasuunta väärään suuntaan. 7 hyppy meni heittämällä ja Ossi meinasi lähteä houkutuksena olevalle putkelle, tuli kuitenkin kutsusta keinulle. Kepit hienosti. Kontaktit jotenkuten. Lopunkin hyppyhässäkkä meni ok. Eli ainakin paremmalta tuntui itsestä kuin viikko sitten treenin jälkeen.



Toisessa treenissä (mustat pallukat) tehtiin sama, mutta toisinpäin. Ohjaus vasemmalle ei sitten olekaan enää niin luontevaa. Argh. Ja kuten Anne totesi, olemme lirissä jos esteet on lähekkäin ja pitäis niitä haltuunottoja tehdä. Ossi vetää niin laajalla kaarella. Mutta kaipa sekin on korjattavissa treenillä...
Vaikka treeni meni paremmin, niin tulipahan taas mieleen, et onko tässä järkee: minä Ossin ohjaajana :) Mutta näillä eväillä mennään, meni syteen tai saveen. Onpahan omat mokat ja omat saavutukset ja pettymykset, ilot ja surut...