Älli ja Tälli junailee

No niin. Tämäkin päivä pitää sitten kokea. Meidän koirathan eivät koskaan ole matkustaneet muulla kuin autolla, tai Ossi on mennyt kerran linja-autolla... Joten oli silkkaa hulluutta päättää lähteä junalla koirien kanssa Kuopioon... Aamulla mietin asemalle menoa. Ensin ajattelin mennä linja-autolla. Mutta se olisi vaatinut niiiiiin aikaista lähtöä, että päätin sitten tilata taksin. Siellä hurtat osasi olla nätisti, mitä nyt tietty hieman ihmettelivät vieraan auton takaboksissa.
Junan saapumista odotellessa käytiin pissillä ja ihmeteltiin aseman vilinää. Junaan nousu se oli muuten jännää hommaa. Molempia poikia vähän pelotti se avoin näkymä laiturin ja askelman välissä. Mutta kyytiin päästiin ja paikallemme madeltiin matalana kun jännitti. Ja sitten piti luurailla penkkien alla muita kanssamatkustajia. Paikkammehan ei todellakaan ollut sellainen kun lipunmyyjä lupasi. Sanoi, että on vain yksi penkki eli viereemme ei muita tule. Kattia kanssa. Oli oikein neljän penkin paikka, 2 aina vastakkain. Onneksi ei ekalla pätkällä Kouvolaan tullut kanssamme muita siihen välikköön. Sai herrat vähän totutella junailuun eikä tarvinnut miettiä vielä vierustoveriakin.
Ossi tsiigaili maisemia aina aika-ajoin.
Kouvolassa oli junanvaihto ja hyödynsimme ajan käymällä läheisessä puistossa tarpeilla. Lisäksi mamman piti päästä myös veskiin. Öö, mihis koirat? No mukaan vessaan tietty. Niin me sitten aiheutimme pahennusta Kouvolan aseman naistenvessassa. Kun nämä ystävämme "ei-koiralliset" ei oikein sulata kaikkea... Mutta enhän mä nyt oikeesti voinu noita kahta sinne asemahalliinkaan kaksin jättää. Tai en halunnut, olisin ehkä voinut...
Kouvolasta eteenpäin olikin vaunussa sitten vähän enemmän tunkua. Junan vaihto sujui jo tottunein elkein, ei jännittänyt koiria läheskään niin kovaa. Eikä edelleenkään paikkamme ollut yhden penkin vaan samanlainen 4 penkin paikka. Ja nyt siinä istui rouva kahden pienen, valkoisen "lelukoiran" kanssa. Meidän pojat olis ollu kauhean kiinnostuneita niistä, mutta ne pelkäsi ihan kamalasti ja kurnuttivat pojille.
Niin mutsi hei! Olihan mulle siis ostettu se oma paikkalippu, ettei mun tartte lattialla makoilla...

Mutta niin vaan selvisimme kunnialla matkasta. Joskin yhdessä välissä ajattelin, että Ossi kohta tokkaa hampaat yhteen penkkimme viereen huojumaan tulleeseen humalaiseen. Onneksi se tilanne meni ohi miehen älyttyä poistua paikalta. Hienot koirat selvisivät matkasta vaikka aluksi jännitti, myös omistajaa. Kokemus tuokin, mutta taidamme seuraavan kerran mennä autolla...