... on onneksi mennyt... Vaan eipä paljon tullut harrastettua.
Maanantain agit jäi väliin, kun mamma poti ikävää parin päivän meniere-kohtausta... Keskiviikon tottis ei muuten vaan huvittanut... Kävin vaan paikalla ja oli mulla kyllä koiratkin mukana, mutta mieliala ei vaan ollut treenaamiseen sovelias.
Eilen olin Akin kanssa pitkällä iltalenkillä ja tänään otin molemmat hurtat ja painelin metsään ilta-aurinkoa katselemaan. Olipa mieltä virkistävää. Mä olen oikeasti sitä mieltä, että kaikilla elämänsä kanssa kipuilevilla tai yksinäisillä tms pitäisi olla koira tai pari seuranaan =D
On se vaan niin, että kun noidenkin kohellusta tuolla suo-ojissa katteli, niin väkisinkin pyrki hymy huulille. Ja tokihan ihanista pellavapää pojista saa saman efektin, mutta niistä pitäisi varmaan pistää oma blogi pystyyn. Ne ei taida oikein soveltua tänne karvaturriblogiin..??
Mutta Ossi ja Aki nauttivat taas vauhdista ja loikista. Aki on ihan samanlainen aropupu kuin isänsä. Olisittepa nähneet ne homppupomppuhyppypyppyloikkakoikat... Ossi paineli kevään ensimmäiselle uinnille kylmään ojaan. Puunrangat saivat kyytiä ja nyt on Ossi oppinut sanomaan Akille, et äläpä tuu mun kepille... Yhdessä vaiheessa kuuntelin et poika tais ottaa kunnolla selkäänsä tai sit vaan ääniefektit oli komeat. Toista tuntia rymyttiin metsässä ja nyt täällä makaa 2 väsynyttä ja kamalan pahoja pieruja päästelevää koiraa - taisivat latkia pikkaisen kuravettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti